perjantai 27. helmikuuta 2015

Miksen mie oo Lappeenrannassa?

Välillä ku herään aamuisin, oon surulline, koska en oo Lappeenrannassa.

Joskus toi ajatus lähtee jopa tosi kauas "alkuun":
Miksen herää omasta sängystä?
Miksen herää omasta huoneesta?
Miksen herää omasta kodista?
Siitä kodista, missä oli koko perhe.
Missä kaikki on?
Missä iskä on?
Miksen mie oo Lappeenrannassa?

Joskus version on vaan yksinkertasesti:
Miksen mie oo Lappeenrannassa?

Näistä versioista on useita variaatioita. Ei näit ajatuksii ain oo eikä ne lähes ikinä oo samoja. Silti välillä tuntuu, että joku on väärin. Tai ei välttämättä väärin, mut vähän vinossa kumminki.

Saatuani unihiekat silmistä eli herättyäni (todellisuuteen) vastaan usein ite näihi kysymyksii:
Miulla on uus oma sänky.
Mie asun jo itekseni, omassa (vuokra)huoneessa.
Mie en asu enää kotona.
Meijän (lapsuuden) kotia ei enää oo eikä koko perhettä. Vaikka kuulostaa hirveeltä sanoo, ni sanon silti ja oon jo pitkää sanonukkii: ollaa äitin ja isoveljen kanssa se, mitä meijän perheestä on jälellä.
Ollaa perhe, mut ei koko perhe.
Äiti asuu pohjanmaalla ja isoveli asuu Lappeenrannassa. Miksen mie oo Lappeenrannassa?
Loppuihin kysymyksiin en osaa vastata suoraan.
En tarkalleen tiiä missä iskä on. Enkä haluu lähtee veikkailemaa, koska en ees tiiä uskonko moisiin paikkoihin. Viittaan kai Taivaaseen ja Helvettiin.
Tai no, periaatteessa tiiän tasan tarkkaa missä iskä on. Levitettynä jauhemaisena palamisjäännöksenä maahan. Hautausmaalla, Lappeenrannassa. Miksen mie oo Lappeenrannassa?

Sitte tää suurin kysymys: miksen mie oo Lappeenrannassa?
Miusta tuntuu et miun elämä on siellä ja kuuluu sinne.
Se ei johu siitä, et siel ois tuttuu ja turvallista eikä siitä, että osaan olla ja liikkua siellä. Ei siitä, et se on miun synnyinkaupunki tai siitä, että miul on jonkilaine side ja rakkaus sitä kaupunkii kohtaa. Ei myöskään siitä, et siel on kavereita ja sukulaisia. Mikää näistä ei oo miulle suuri syy.

Osaan nimetä, epämääräsen tunteen lisäks, tasan tarkkaa yhen syyn sille, miks haluisin olla Lappeenrannassa:
SaiPa.

Voin vaa kuvitella, mite joku vois tätä lukiessaa vaikka nauraa. Tai olla vaan hämmentyny eikä ymmärtää ollenkaa. Silti uskon ja toivon, et joku ymmärtää. Ei välttämättä tasan samalla tavalla, mut ymmärtää sen tunteen. Sen tunteen aiheuttaja voi olla mikä tahansa muu, mut miulle se on SaiPa. Jääkiekkojoukkue, joka on Lappeenrannassa. Miksen mie oo Lappeenrannassa? Eikä pelkästää joukkue vaan myös koko yhteisö ja kaikki muu sen ympärillä. Kannattajat. Willimiehet. SaiPa-perhe. Keltamustat. Halli. Tunne. Koti.

Välillä aamuhöperyytee liittyy kysymys:
Miksen oo ees Porissa?

Asuin siellä vaa kaks kuukautta, mut oon aina ollu ihastunu siihe kaupunkii ja tykkäsin asuu siellä. Tykkäsin keskustasta, tykkäsin kämpästä. Vietin ihanaa kevättä/kesää siellä.
En oo varma tietääkö kukaa iha oikeeta syytä miks muutin sinne.
Vai oliks siihe ees syytä? Tarviiks kaikkee jonku hyvän syyn?
Joskus sitä tekee asioita vaan koska voi.
Ikävöin Porii, mut ei se oo yhtää samanlaista, mitä tunnen Lappeenrantaa kohtaa.

Kaikkein pahinta tässä "koti-ikävässä" on syyllisyyen tunne.
Oon onnelline Lahessa ja silti mietin todella usein: miksen mie oo Lappeenrannassa?
Miul on koulupaikka, josta monet haaveilee. Oon aina halunnu asuu iha keskustassa ja nyt asun. Mie oon saanu tän puolen vuoen aikana aivan mahtavii ystävii, jotka on jopa epäilyttävän täydellisiä omalla tavallaa. Miulla on periaatteessa kaikki hyvin - jopa tosi hyvin jonku mielestä.

Ei se oo kaupungista kiinni. Ei Lahessa nyt mitää erikoista vikaa oo. Tykkään kyllä Lahesta kaupunkina, joskin tiettyjä puutteita tai mieltymyseroihi liittyvii juttuja on. Mut nii on kaikkialla. Lappeenrannassakin. Silti; miksen mie oo Lappeenrannassa?

Jos joku on lukenu tänne asti tekstiä; 
mietitkö onks toi retorinen kysymys vai aionko vastata postauksen lopussa siihen?

Vaikka se kaikkeen järkeen (tai nimenomaa järjettömyytee) kuulostaa retoriselta kysymykseltä - kysymykseltä, johon ei vastata - niin siihen on vastaus.

Itseasiassa vastauksia - ja niitä on lukuisia. Saatte valita mieluisenne tai vastata omin sanoin.
Tässä muutama esimerkki:
Täytyy olla kiitolline siitä mitä on.
Elämä on täynnä valintoja.
Aina ei voi saaha mitä haluaa.
Sitä se elämä on.
Koskaan ei voi tietää mitä eteen tulee.

Omin sanoin vastaisin näinkin salamyhkäisesti, passiivis-aggressiivisesti, hämmentävästi, ärsyttävästi, masentavasti enkä milläälailla tyhjentävästi:
Jos saisin sen, mitä haluisin - uhraisin liikaa.
Jos päästäisin irti - menettäisin kaiken.

Kiitos, anteeks, näkemiin.
-Kedu-

2 kommenttia:

  1. vitsi tää oli kiva postaus! ja mie ihmekyllä sain kii tosta siun ajatuksesta (varmaan keskusteluidemme "ansiosta"), tai siis kun sanoit että se syy on Saipa :)!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti. :) <3 Juu, varmaa tajuut just, koska oon sitä tainnu siulle vähä puhuukki ja sillee "tunnetaa". Ja arvostan sitä, et ainaki yrität ymmärtää tai sillee arvostat vaikka et samaistu. :)

      Poista