perjantai 2. lokakuuta 2015

Joudun tän kaiken hullun yksin läpi käymään.

Muistelin, että oon kirjottanu stressistä/streessaamisesta tänne blogii, mut nyt en oo varma oonko - ja hullukaa ei jaksa selata montaa sataa blogipostausta löytääksee jotai nii turhaa, sillä siitä voi kirjottaa aina uuestaa.

En siis osaa stressata oikeissa määrin enkä oikeesee aikaa.
En yleensä stressaa ollenkaa vaa meen virran mukana ja elän hetkessä - vai mitenhän ton vois sanoo clichéisemmin?
Mut sit jos stressaan; se tapahtuu viime hetkellä, liian myöhään, jolloin asioille ei joskus enää voi tehä mitää, joten epäonnistuu täysin.
Enkä pelkää epäonnistumista, mutta jos se vaikuttaa elämään kriittisesti, niin kyllä se on vaikeaa.
Stressaan silloin myös todella paljon ja tuun usein pahalle mielelle, vituttaa, surettaa.

Helvetin tyhmänä ja keskenkasvusena ihmisenä usein nään tähän viime hetken tappostressiin parhaaks ratkasuks paeta ongelmia.
Saatan harhauttaa ajatuksia ja viivytellä ratkaisua. 
Joskus pakenen fyysisesti. Vaihan kaupunkia tai yöpaikkaa, pyörin keskustassa/baarissa/kavereilla, missä lie. 
Ja kaikki tämä tietenkin vain oikeasti pahentaa asioita vaikka sillä hetkellä se tuntuu maailman parhaalta ja helpottaa.

Valoo tunnelin päässä, mut mul on väärä suunta.
Rääväsuuna huutaa, koittaa maailmaa muuttaa.
Yhden miehen tavoin anoin rauhaa ja sanoin mun sanani.
Mitä vittua siinä sitten sanoisi?
Vastaus on kieltävä, paskaa on nieltävä.

Aattelin kuluttaa tän illan taas bloggaamisee, joten voitte miettiä stressaanko nyt jotain vai onks tää normaalia viivyttelyä/välttelyä (procrastination - procrastinating).
Ärsyttää ettei tolle oo mitää hyvää suomenkielistä sanaa.

Saatan pian pilata elämäni, jos en ryhdistäydy.
-Kedu-

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti